Elämä ilman kulisseja.

Juuri kun avasin läppärin, valmiina aloittamaan kirjoittamisen, aloin ihmettelemään miksi pyykkikone vaikeni kylpyhuoneessa. Kone oli sammunut kesken pesun, vaipunut ikiuneen ja pyykit märkinä koneessa. Hienoa! Alkuviikosta tiskiallas alkoi vuotamaan ja viime viikolla autoni sivuikkuna ikkuna tipahti alas oven väliin. Ikkuna saatiin korjattua, mutta sähköt otettiin koko ovesta pois :’D Toisinaan en tiedä, kuinka tähän kaikkeen elämän glamouriin voisi tottua.

Postaukseni aihe on kuitenkin paljon syvemmällä kuin rikkinäinen pyykkikone.

Olen saanut viime aikoina paljon viestejä, joissa on kiitetty siitä, että avoimesti kerron elämästäni, ongelmistani, reuman kanssa elämisestä ja tulevaisuudesta. Osa on saanut uutta motivaatiota ja osa on kiitellyt siitä, että toimin hyvänä esikuvana. Tämä kaikki vetää nöyräksi ja hiljaiseksi.

Muistan vielä elävästi ajan, kun en uskaltanut olla aito ja rehellinen. Yritin kynsin ja hampain pitää kiinni siitä muka ”täydellisestä” kuvasta, mitä yritin kovasti luoda. Oikeasti elämä alkoi tuntua vastan täydelliseltä silloin, kun hyväksyy kaiken sen epätäydellisyyden.

Kun aloin aluksi puhumaan koulukiusaamisesta ja masennuksesta, ihmiset alkoivat avautua omista kokemuksistaan niiden saralla. Kun kerroin, että minulta löydettiin reuma ja jouduin laittamaan elämäni uusiksi, ihmiset alkoivat kertomaan, että tällaiset tarinat antavat heille uutta tarmoa myös omaan elämäänsä. Ei kaiken tarvitse olla tiptop, riittää että tekee edes vähän päivässä. Elämässä on niin paljon mahdollisuuksia, kuin vain uskaltaa yrittää.

Kun aloin puhumaan väkivaltaisesta parisuhteesta ja viemään runokirjaa eteenpäin, ihmiset alkoivat heräämään asian todellisuuteen ja osa rohkaistui myöntämään myös omia kokemuksiaan. Se on lohduttavaa tietää, että ei ole yksin. Mitä ikinä elämässä tapahtuukin, koskaan ei ole yksin. Sydämeni myös liikahti, kun toisessa runokirja tilaisuudessa minulta kyseltiin, miten esimerkiksi sairaanhoitajat voisivat auttaa ihmisiä, jotka ovat paenneet kumppaniaan, tai joutuneet jopa sairaalaan asti väkivallan takia. Nämä ovat pieniä asioita, mutta merkki myös siitä, että asiat voivat nytkähtää eteenpäin, jos olemme avoimia ja haluamme muutosta.

Viimeisen puolen vuoden ajan minua on myös tutkittu erittäin todennäköisen neuropsykiatrisen häiriön takia ja olen tästä alkanut myös puhumaan avoimesti instagramissa. Vielä kaikki ei ole kuitenkaan selvää ja lisätutkimuksia kaivataan. Ajattelin kuitenkin aluksi, että ei hitto. Jos tulen TAAS kaapista ulos jonkun uuden vaivan kanssa, ihmiset eivät kohta enää usko minua. Että eihän kukaan voi olla näin monen asian, sairauden ja vamman uhri. Että kaipaisin vain huomiota.

Tämä sama ajatus kuitenkin tuli aina joka kerralla esiin. Voinko kertoa masennuksesta, vai pidetäänkö minua hulluna? Voinko kertoa reumasta, vai voiko sairaudesta kertoa julkisesti? Aletaanko minua pilkkaamaan, tai säälimään? Voinko kertoa rehellisesti mitä olen kokenut parisuhteessa, vai syytetäänkö minua valehtelijaksi? Mitä jos kukaan ei uskokkaan?

Onneksi kaikki pelkoni ovat olleet turhia. Asioiden ääneen sanominen vapauttaa ja antaa uutta virtaa. Minä en jaksa ainakaan peitellä liikoja, tai pitää niitä upeita kulisseja yllä. Tämäkin on yllättänyt: On tullut kommentteja, että kaikki on näyttänyt elämässäni niin hienolta, että asioiden oikean laidan kuuleminen on hätkähdyttänyt. Samalla se on myös auttanut muita laskemaan omia hienoja kulissejaan alas ja kertomaan, mikä on totta.

Mutta totuus on se, että on paljon helpompi samaistua ihmiseen, joka on rehellinen ja näyttää omat arpensa. Ihminen, jonka elämä näyttää täydellistä ja joka itse kehuu elämänsä olleen liki upeaa, sellaiselle on hankalaa avata omaa sieluaan ja sydäntään. Ja mistä lähtien totuuksien piilottaminen on tullut muotiin? Kaikkea ei kannata kaikille kertoa, valitettavasti kaikki ihmiset eivät ole niin hyväntahtoisia, mitä heistä toivoisi. Mutta kun avaa sydämensä, voi helposti huomata, että samaa kokeneita alkaa löytymään joka puolelta. Ei tarvitse olla yksin.

Sosiaalinen media levittää joka päivä kiiltokuvia siitä, miten kaikki on niin ihanaa. Elämä ei voi olla vain pelkkää nousukiitoa ja positiivisuutta. On tärkeää, että uskaltaa olla myös rehellisesti paskana.

Vähän liian usein haaveilen maailman muuttamisesta. Voin kuitenkin vain todeta, että itse omalla käyttäytymisellä voin auttaa toista muuttumaan, jos hän niin haluaa. Kyse on kuitenkin vain siitä, että on läsnä, rehellinen, avoin ja lämmin. Rakkaus ei käyttämällä lopu ja harvan ihmisen elämä on mennyt huonommaksi, kun on itse kertonut omista kokemuksistaan ja niistä, kuinka niistä on selvitty. Se voi tarjota toiselle reitin siihen, että ymmärtää, ettei kaiken tarvitse olla täydellisesti. Voi olla rehellinen omista tunteistaan.

Tiedän, että olen saanut joidenkin ihmisten silmissä maineen, että olen turhan usein pätemässä, enkä taas ihmettele miksi näin on käynyt. Olen kova puhumaan ja usein äänessä. En ole pahantahtoinen, enkä halua loukata ihmisiä. Silti joskus oman tunteensa ääneen ilmaiseminen voi laukaista toisessa vihan tunteita, koska hänen oma epävarmuus ottaa vallan.

Minä en jaksa ainakaan enää yhtään kauempaa jaksa pitää kulisseja yllä. Haluan olla rehellinen ja kertoa, mistä ollaan tultu ja minne ollaan menossa. Mitä on koettu, mikä satutti ja mikä ilahdutti. Ehkä se myös auttaa muitakin olemaan aitoja. On paljon helpompi luoda yhteys toiseen ihmiseen, joka myös pystyy näyttämään omat arpensa. Ja eihän tästä elämästä mitään tulisi, jos me kaikki oltaisiin vain täydellisiä.

Ja siihen, että olen jollekin esikuva ja roolimalli, haluan vielä lisätä, että en se minäkään kovin täydellinen ole. Mm. viimeisen kolmen viikon aikana olen tyhjännyt liian monta viinipulloa ja edelliset kaksi päivää syönyt vain kalapuikkoja, koska en ole jaksanut kävellä kauppaan. Ihminen se vain minkäkin olen.

Elämä on usein kipeä kasvun paikka, mutta ei sitä tarvitse hävetä. Ei suruaan, tai iloaan kannata peittää. Elämäähän tänne tultiin, eikä kenenkään tie ole tainnut kovin suora olla. Ja elämä on paljon mielekkäämpää, kun on ihmisiä ympärillä, joiden kanssa voi uudestaan kasvaa eheäksi.

Voidaanko siis yhdessä olla raunioita, joista kasvoi upeita palatseja?

Rakkaudella, Suvi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *