Miksi en nouse kisalavoille tänä keväänä?

18.2.18 tapahtui mun pääkopassani jotain hyvin kummallista. Rauhallinen työpäivä ja oli aikaa miettiä asioita (tai en mielestäni miettinyt mitenkään pinnallisesti, vaan alitajunta sai prosessin päätökseen ja nosti pinnalle ajatuksia). Tätä on hyvin hankalaa myöntää itselleen, saati sitten muille ihmisille. Häpeä on tunteista päällimmäisin. Tuntuu, että olen pettänyt ihmisiä ympärilläni ja huijannut itseäni ja muita samalla.

Mieli on kyllä jännä juttu, myös erittäin pelottava. Kun lähdin sunnuntaista töistä kotiin, puhuin koko loppuillan puhelimessa ihmisille välissä nauraen, välissä itkien. Järki ei enää edes pysynyt perässä mukana siinä tunteiden vuoristoradassa. Ääni säröili kun sanoin puhelimeen “enhän mä edes ole mikään fitnessmuija!” ja kyynelet yrittivät puskea läpi.

Tätä kummallista tapahtumaa kutsutaan heräämiseksi ja se päätti tapahtua minulle juuri tuona päivänä. Palaset loksahtelivat paikoilleen yksi toisensa jälkeen, pala palalta ja päivä kerrallaan.

Istun tätä kirjoittaessa bussissa kohti tamperetta ja näen tällä samalla reissulla valmentajaani. Yritän päässäni keksiä järkevää selitystä tälle kaikelle, että saisin asiani mahdollisimman hyvin selitettyä, rehellisesti,

Oleellisin pointti tässä kirjoituksessa on se, että mä en nouse bikini fitness kisalavalle keväällä. Seuraava kysymys: Miksi?

Syyt selkeni tälle järjettömälle paahtamiselle ja kuntoilulle. Syy on se, että tekemisestäni puuttui sisäinen ääneni. Aloin harrastamaan kuntosalia alunperin sen takia, että pääsisin oksentamisesta eroon, mikä alkoi siitä, että vihasin itseäni ja ulkonäköäni niin paljon, että vihasin syömistä ja halusin laihtua, näännyttää itseni kauniiksi. Kun hurahdin kuntosaleiluun, halusin kisaamaan. Minulla on voimakas kilpailuhenki, eikä siinä mitään, mutta tajusin, että olen nousemassa lavalle sen takia, että voin näyttää koulukiusaajilleni ja epäilijöille, että minä pystyn tähän, olen kaunis ja omistan hyvän kropan. Olin nousemassa lavalle keskarit pystyssä, tekemään kaiken muiden hyväksynnän takia. Tätä ei saa ymmärtää väärin. Rakastan bodaamista, mutta se, että mun on tehtävä se itseni takia, ei hyväksynnän haun takia. Tämän takia dieettikin heitteli sinne ja tänne.

Kun sain tämän asian myönnettyä itselleni, olo oli helpottunut, mutta myös epätodellinen. Kaikki se loputon puurtaminen oli yhtäkkiä loppu ja tuntui kuin olisin pudonnut johonkin onkaloon. En tiennyt enää mitä tehdä, mutta tiesin, että olen oikeilla raiteilla. Ajattelin aluksi, että yritän sinnikkäästi kisoihin asti, mutta kroppa veti niin stoppiin, etten pystynyt juuri kuin nukkua ja syödä, sekä käydä töissä. Maanantaina en pysynyt hereillä juuri kuin sen ajan minkä oli pakko pysyäkkin. Jouduin vielä samaan syssyyn myöntämään itselleni, että olin todella uupunut. Olen painanut moottoritiellä kolmella eri kaistalla viitos vaihde silmässä ja seinä lähestyi uhkaavasti. Oli vain heitettävä kädet ilmaan ja antauduttava.

Tästä seurasi se, että aloin heti ajattelemaan, että “en voi olla uupunut, enhän mä edes ole tehyt mitään!” Itsensä hyväksyminen väsyneenä ja haavoittuvaisena on yllättävän vaikeaa. Nyt kun kävin keskustelun valmentajani kanssa, ymmärsin että kyse on ollut siitä, että se valtavan taakan kantaminen on vienyt voimani. Toki sekin on fakta, etten ole pitänyt viime vuoden kesäkuun jälkeen viikkoa pidempää lomaa ja nekin useammat vapaapäivät ovat menneet vauhdin huumassa. Kuitenkin, kun olen tehnyt valtavaa duunia vain sen takia, että saisin ihmiset pitämään minusta ja antamaan kunnioitusta, kunnioittamatta itseäni.

Tämän tunnevyörön jälkeen kun menin salille, olo oli paljon vapautuneempi ja paine katosi tekemisestä ja tein vain tekemisen ilosta. Kun menin seuraavan kerran PT kanssa salille, oli vain fiilis että “Ai nytkö tämä jalkapäivä on jo ohiste? Olisin voinut tehdä lisää!” Tänäänkin olisin voinut vaikka muuttaa salille, mutta aikataulu ei antanut periksi. Toki se, että kun syö taas enemmän niin energiaa riittää paljon enemmän.

Kisat ovat nyt siirretty ja jatkan tekemistä uudella asenteella ja temmolla, pienin askelin. Ei kaikki heti nyt, vaan joka päivä vähän jotain. Kun olo on taas hyvä, voidaan miettiä kisasuunnitelmia uudestaan, sillä se polte ei hävinnyt mihinkään. Tyyli ja syyt olivat vain tekemiselle vääriä. Nyt minun pitää vain kääntää mieli ja focus oikeaan suuntaan. Toki tähän samaan syssyyn iski vielä flunssa päälle, niin joudun vielä enemmän lepäämään. 

Minultahan myös puuttui paljon lihasmassaa olkapäistä ja selästä, myös takapuolesta mitä siellä lavalla vahdataan tiukoin katsein, niin nyt on hyvä hetki kasvattaa lihasmassan myötä myös itsetuntoa, että voin lavalle noustessa olla itsevarvempi. Eikä tarvi sitte häntä koipien välissä ”pyydellä anteeksi” puuttuvia olkapäitä 😀

Hävetti kertoa ja hävettää edelleen kertoa asiasta ihmisille. Asian hyväksyminen ottaa oman aikansa, mutta onneksi olen nuori (vielä) ja uusia kisoja tulee aina. Aluksi hirvitti myös se, että kuinka paljon aikaa ja rahaa käytin tähän. Kuitenkin oivalsin, että en menettänyt mitään. Ilman tätä en olisi koskaan tajunnut näitä asioita ja rahani eivät menneet hukkaan, vaan ikäänkuin näkymättömään säästöön. Nyt ainakin tiedän, että haluan tehdä tätä vain itseni takia. Rakkaudesta lajiin ♥ Aivan sama muiden mielipiteistä! Ja onhan tässä päästy ihan hyviin tuloksiin, jos vertaa 2015-2017 välisiä kuvia. Kaksi vuotta on toki pitkä aika, mutta siihen ei ole kokoajan sisältänyt tavoitteellinen treenaaminen, vaan välissä on bailattu ankarasti ja syöty kaikki mikä ei edestä pakene 😀

2015-2017

Näin jälkeenpäin ajateltuna vetoni oli paljon fiksumpi, kuin se, että olisin paahtanut loppuun asti taakan kanssa ja kisojen jälkeen olisin ollut aivan totaalisen loppu. Parempi ennen, kuin liian myöhään. Vaikka jonkun silmissä saatan näyttää heikolta, mutta oikeasti tämä vaati paljon rohkeutta. Olisin voinut epäonnistumisen pelossa jatkaa matkaa sata lasissa, tai pelännyt liikaa muiden kommentteja ja mielipiteitä. Niilläkään ei ole loppupeleissä lainkaan väliä, kunhan tekee vain oikeat ratkaisut itsensä takia!

Tästä jatkuu siis projekti kohti parempaa kuntoa, itsetuntoa ja tasaisempaa tekemistä – ja ihan vain itseni takia. Kuinka itserakasta!

♥ Suvi

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *